sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

BLOGI SIIRTYY

Heissulivei!

Hyvä emäntä päätti ottaa ohjat taas käsiinsä.
Koska tietsikalla istuminen on tuskaa (kyllä, en osaa enää viettää aikaani täällä tietokoneen äärellä) kokeillaa somen mahtavaa voimaa ja siirretään blogi nyt instagramiin!

Tää on itsellekkin vielä vähän hakemista - itselläni ei ole insta -tiliä vaikka sitä kaverit aina vinkuu.. Ni tehdään koiralle sit! :-) Puhelimella vaikutti helpommalta käsitellä - sopii mulle..

Ihan hoopolta vaikuttaa koko homma mut koen että haluan vielä jatkaa Caran kuulumisia joten näillä mennään. Ja onkin tässä kertynyt asiaa taas mitä kertoa!



...koitan pitää päivitykset tagin #corgisofinstagram alla jos ei muuta!

perjantai 5. tammikuuta 2018

Uni

Pari päivää sitten näin yöllä unen. Unessa olemme Caran kanssa metsässä lenkillä. Paikka ei ole tuttu mutta muistuttaa poron polun reittiä, järven ylityspaikkaa. Kiipeämme Caran kanssa alas rinnettä kohti järven rantaa. Yhtäkkiä Cara nostaa päänsä kulkusuuntaa kohden ja lähtee juoksemaan kovaa vauhtia eteenpäin. Yritän huutaa Caraa mutta se ei pysähdy. Juoksen perään jolloin saavun leveälle sillalle. Pian huomaan Caran juoksevan minua kohti mutta sen mukana on jokin. Jotain mikä muistuttaa minua jostakin tutusta. Katson Caran takaa saapuvaa, mustaa ja pörröistä otusta. Pian musta ja pörröinen pysähtyy sillan toiseen päähän samalla kun Cara juoksee jalkojeni juureen.
"Papu?" Katson koiraani joka on häkeltyneen näköinen, ihan niinkuin minäkin. Tipahdan polvilleni sillan päälle jolloin Papu juoksee hiljaa syliini ja on niin iloinen. Tunnen kuinka pidän sitä sylissäni, halaan ja pussaan puhki. Nousen Papu sylissäni seisomaan ja kuiskaan sen korvaan: missä  Aino on?
Papu hyppää sylistäni, katsoo minua ja lähtee juoksemaan sillan päähän mistä oli tullutkin, kohti metsäistä polkua. "Älä mee vielä, nytkun oot siinä! Mennään kotiin! Näytä mulle missä Aino on!" Cara seisoo sillalla vieressäni samalla kun Papu juoksee pientä polkua pitkin niin pitkälle etten enää näe sitä. Jalkani ovat lukittautuneet enkä pääse eteenpäin. Rojahdan polvilleni ja alan itkeä. Sitten herään.

Tätä kirjoittaessa itku nousee väkisinkin silmiini. Miten niin pieni asia kuin oman koiransa näkemimen unessa voi tuntua niin aidolta? Se että tunsin piteleväni Papua oikeasti sylissäni oli jotain uskomattoman aidon tuntuista. Mulla on edelleen paha mieli siitä, etten saanut pitää papua loppuun asti kanssamme ja ettei Kate suostunut koiraa minulle antamaan. Tuomaan sitä kotiin.

Papu oli paras ensimmäinen oma koira jollaista en enää koskaan tule kohtaamaan.
Ikävöin.